Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Vakuutuslaitoksen vaatimus A:n velvoittamisesta korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut ilmeisen perusteettomana hylättiin.
Esitiedot
A:lle oli sattunut tapaturma 25.1.1983. A oli hakenut hänelle 7.6.2001 määrätyn fysikaalisen hoidon korvaamista. Vakuutuslaitos oli evännyt tapaturmavakuutuslain mukaiset korvaukset määrätystä fysikaalisesta hoidosta 3.6.2002 antamallaan päätöksellä. Tapaturmalautakunta (nykyisin tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta) oli hylännyt A:n valituksen 22.4.2004 antamallaan päätöksellä ja vakuutusoikeus 20.9.2005 antamallaan päätöksellä.
Muutoksenhaku vakuutusoikeudessa
A haki vakuutusoikeuden 20.9.2005 antaman päätöksen poistamista. A vetosi asiassa esitettyyn lääketieteelliseen selvitykseen ja katsoi, että hänelle 7.6.2001 määrätyn fysikaalisen hoidon tarve oli aiheutunut 25.1.1983 sattuneesta tapaturmasta.
Vakuutuslaitos vaati, että A velvoitetaan korvaamaan vakuutuslaitoksen asian hoidosta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut, koska se katsoi, että A:n hakemus oli ilmeisen perusteeton.
A vaati selityksessään, että vakuutuslaitoksen oikeudenkäyntikuluja koskeva vaatimus hylätään.
Vakuutusoikeuden ratkaisu
Hakemus vakuutusoikeuden 20.9.2005 antaman päätöksen poistamisesta hylättiin. Vakuutuslaitoksen vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylättiin.
Vakuutusoikeuden perustelut
Jos vakuutusoikeuden antama lainvoimainen päätös perustuu virheelliseen tai puutteelliseen selvitykseen tai se on ilmeisesti lain vastainen, vakuutusoikeus voi asianosaisen tai vakuutuslaitoksen vaatimuksesta poistaa päätöksen ja määrätä asian uudelleen käsiteltäväksi. Hakemuksessa ei ole esitetty eikä muutoinkaan ole ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden perusteella edellytykset vakuutusoikeuden antaman päätöksen poistamiselle olisivat olemassa.
Hallintolainkäyttölain 74 §:n mukaan asianosainen on velvollinen korvaamaan toisen asianosaisen oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osaksi, jos erityisesti asiassa annettu ratkaisu huomioon ottaen on kohtuutonta, että tämä joutuu pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Julkisen asianosaisen korvausvelvollisuutta harkitessa on otettava erityisesti huomioon, onko oikeudenkäynti aiheutunut viranomaisen virheestä. Yksityistä asianosaista ei saa velvoittaa korvaamaan julkisen asianosaisen oikeudenkäyntikuluja, ellei yksityinen asianosainen ole esittänyt ilmeisen perusteetonta vaatimusta.
Hallintolainkäyttölain esitöissä (HE 217/1995) perusteena korvausvelvollisuuden jakautumiselle olisi asiassa annettu ratkaisu. Tämä tarkoittaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 ja 3 §:n säännösten mukaisia periaatteita eli sitä, että asiansa hävinnyt velvoitetaan korvaamaan vastapuolen kulut. Ratkaisun lopputuloksen lisäksi voitaisiin ottaa huomioon myös muita seikkoja. Tällaisia muita seikkoja voisivat olla muun muassa asian riitaisuus, asian merkittävyys asianosaiselle sekä myös oikeudenkäyntikulujen määrä suhteessa riidan kohteeseen tai henkilön maksukykykyyn. Yleisenä perusteena olisi sen arviointi olisiko kohtuutonta, että vastapuoli joutuu kantamaan oikeudenkäyntikulunsa.
Edelleen lain esitöissä on todettu, että hallintolainkäyttömenettelyssä ei ole aina kaksiasianosaissuhdetta niin kuin riita- ja rikosasioissa. Niissäkin tilanteissa, joissa hallintolainkäytössä on muodollisesti kaksiasianosaissuhde, julkinen asianosainen on kuitenkin tosiasiallisesti usein yksityistä asianosaista vahvemmassa asemassa. Sen vuoksi hallintolainkäytössä ei voida asettaa molemmille osapuolille samanlaisia vaatimuksia. Yksityiselle asianosaiselle ei voitaisi hallintolainkäytössä asettaa suuria vaatimuksia siitäkään syystä, että yksityisen asianosaisen tulisi yleensä voida hakea hallintoasiassa muutosta ja antaa vastineita ilman asiamiestä. Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevat säännökset eivät myöskään saisi estää yksityistä asianosaista hakemasta muutosta tulkinnanvaraisessa asiassa, vaikka tällöin onkin mahdollista, ettei muutoksenhakuviranomainen hyväksy valittajan vaatimusta.
Esitöissä (HE 217/1995) on vielä todettu, että tämän vuoksi hallintolainkäyttölain 74 §:n 3 momentissa rajoitettaisiin yksityisen asianosaisen korvausvelvollisuus julkiselle osapuolelle vain niihin tilanteisiin, joissa yksityinen on esittänyt ilmeisen perusteettoman vaatimuksen. Käytännössä yksityinen asianosainen voitaisiin vain poikkeustapauksissa määrätä korvaamaan julkiselle osapuolelle aiheutuneet kulut. Tällaisia tilanteita voisivat olla esimerkiksi ne, joissa yksityinen asianosainen on asian käsittelyn aikaisemmassa vaiheessa saanut asiasta perustellun päätöksen ja tästä päätöksestä ilmenee, että hänen vaatimuksensa on selvästi lainvastainen.
Hallintoprosessioikeutta koskevassa oikeuskirjallisuudessa Mäenpää on katsonut, että riippumatta prosessin lopputuloksesta yksityisellä asianosaisella ei yleensä ole velvollisuutta korvata viranomaisen oikeudenkäyntikuluja. Yksityistä asianosaista ei saa velvoittaa korvaamaan viranomaisen oikeudenkäyntikuluja, ellei yksityinen ole esittänyt ilmeisen perusteetonta vaatimusta. Arvioitaessa yksityisen asianosaisen vaatimuksen ilmeistä perusteettomuutta on perusteltua ottaa huomioon, että viranomainen on usein tiedollisesti ja taloudellisesti vahvemmassa asemassa kuin yksityinen valittaja. Näin ollen yleensä vain ilmeinen pyrkimys pelkkään oikeusturvakeinojen väärinkäyttöön voi johtaa yksityisen velvollisuuteen korvata viranomaisen oikeudenkäyntikulut.
A on hakenut ensimmäistä kertaa vakuutusoikeuden 20.9.2005 antaman päätöksen poistamista. Kyseisellä päätöksellä on hylätty hänen vaatimuksensa 7.6.2001 määrätyn fysikaalisen hoidon korvaamisesta tapaturmavakuutuslain nojalla. A on vedonnut poistohakemuksensa tueksi uuteen lääketieteelliseen selvitykseen. Vakuutusoikeus katsoo, koska poistoa on haettu ensimmäistä kertaa uuteen lääketieteelliseen selvitykseen nojautuen, ettei A:n vaatimus ole sillä lailla ilmeisen perusteeton, että hänet tulisi velvoittaa korvaamaan vakuutuslaitoksen oikeudenkäyntikulut.
Osasto
1