Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Tapauksessa oli kysymys siitä, että henkilön yhdestä valtiosta saamaa leskeneläkettä vähennetään toisesta jäsenvaltiosta saaman vanhuuseläkkeen vuoksi ja onko tällainen kansallinen lainsäädäntö sopusoinnussa asetuksen 1408/71 artiklan 46 a kanssa.
Van den Booren asui Alankomaissa. Hänen puolisonsa työskenteli kaivostyöntekijänä Belgiassa vuosina 1951-1961. Van den Booren sai vuodesta 1985 lukien Alankomaista vanhuuseläkettä yleisen vanhuuseläkelain perusteella. Hänelle myönnettiin myös Belgiasta leskeneläke vuodesta 1985 lukien.
Van den Boorenin alankomaalaista vanhuuseläkettä korotettiin taannehtivasti 1.1.2002 lukien 20.5.2003 tehdyllä päätöksellä. Belgian laitos ilmoitti 12.8.2004 päivätyllä kirjeellä, että Van den Boorenin leskeneläkettä vähennettäisiin alankomaalaisen eläkkeen korotuksen johdosta. Häneltä tultaisiin myös perimään takaisin aiheettomasti maksetut eläkkeet 1.3.2004 -31.7.2004 väliseltä ajalta.
Van den Booren nosti kanteen leskeneläkkeen muuttamista ja takaisin maksamista koskevista päätöksistä.
Tuomioistuimelta kysyttiin, onko Belgian lainsäädännön säännös, jonka perusteella leskeneläkettä pienennetään sen vuoksi, että henkilön Alankomaiden vanhuuseläkettä korotettiin, yhteensopiva unionin oikeuden kanssa (erityisesti 1408/71 46 a artiklan kanssa). Lisäksi kysyttiin, onko Belgian lainsäädäntö yhteensopiva unionin oikeuden (erityisesti SEU 4 artiklan 3 kohdan ja SEUT 45 – 48 artiklan) kanssa, kun Belgian lainsäädännön perusteella Alankomaiden lainsäädännön perusteella myönnetty vanhuuseläke on katsottava Belgian lainsäädäntöä vastaavaksi vanhuuseläkkeeksi tai sitä vastaavaksi etuudeksi.
Tuomioistuin joutui ensin ottamaan kantaa siihen, voiko se ottaa asian tutkittavaksi, koska Belgian hallitus oli esittänyt, ettei asiaa tutkittaisi. Belgian hallitus katsoi, että ko. tuomioistuin ei ollut esittänyt riittävällä tavalla oikeudellisia seikkoja asiasta. Tuomioistuin totesi kuitenkin, että ratkaisu siitä, tuleeko jokin asia saattaa unionin tuomioistuimen tutkittavaksi, on yksinomaan kansallisen tuomioistuimen vastuulla. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta ainoastaan sellaiset tapaukset, joissa on täysin ilmeistä, että unionin oikeussääntöjen tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä käsiteltävään asiaan. Tässä tapauksessa asia oli syytä ottaa tutkittavaksi.
Tuomioistuin totesi, että asetuksen 1408/71 artiklasta 12.2 ilmenee, että etuuksien pienentämistä koskevia jäsenvaltion lainsäädännön säännöksiä voidaan soveltaa niiden henkilöiden osalta, joille maksetaan tämän jäsenvaltion etuutta, jos he saavat muita sosiaalietuuksia. Artiklasta 12.2 on poikkeus artiklassa 46b.1, jossa säädetään että samanlaisten etuuksien ollessa päällekkäisiä, pienentämistä koskevia säännöksiä ei sovelleta etuuteen, joka on laskettu artiklan 46.2 (pro rata -eläkkeet) mukaan.
Sosiaaliturvaetuuksia on tuomioistuimen mukaan pidettävä samanlaisina, jos niiden päämäärä ja tarkoitus sekä laskentaperusteet ja myöntämisedellytykset ovat samanlaisia. Samanlaisten etuuksien päällekkäisyydellä tarkoitetaan kaikkien työkyvyttömyys-, vanhuus- ja jälkeenjääneiden etuuksien päällekkäisyyttä silloin, kun ne on laskettu tai myönnetty ” saman henkilön vakuutuskausien tai asumiskausien perusteella”. Näin ollen etuuksia, jotka lasketaan kahden eri henkilön työuran perusteella, ei voida pitää samanlaisina etuuksina.
Koska Van den Boorenille maksettava belgialainen leskeneläke on laskettu hänen edesmenneen puolisonsa työuran perusteella ja hänen alankomaalainen vanhuuseläke määräytyy hänelle henkilökohtaisella perustella, näitä etuuksia ei voida pitää samanlaisina etuuksina, jotka kuuluisivat artiklan 46 b.1. poikkeuksen alaan. Näin ollen asetus 1408/71 ei estä tällaisen kansallisen lainsäädännön soveltamista, jollei asetuksen säännösten rajoituksista muuta johdu.
Asetuksen artiklassa 46a.3.d säädetään, että jäsenvaltion lainsäädännön mukaan maksettavaa etua saadaan pienentää vain toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan maksettavien etuuksien määrällä. Näin ollen belgialaista eläkettä voidaan alentaa ainoastaan alankomaalaisen eläkkeen määrällä.
Tuomioistuin totesi kuitenkin, että tulkinta asetuksesta 1408/71 ei rajoita ratkaisua, joka johtuu mahdollisesta primaarioikeuden määräysten soveltamisesta. Vaikka kansallinen lainsäädäntö olisi johdetun oikeuden (asetus 1408/71) mukaista, ei se sulje pois sitä, etteikö toimenpidettä tulisi arvioida perussopimuksen määräysten perusteella. Tuomioistuin totesi, että SEUT 45 artiklassa pannaan täytäntöön perusperiaate, jonka mukaan unionin toimintaan sisältyy muun muassa henkiöiden vapaan liikkuvuuden rajoitusten poistaminen jäsenvaltioiden väliltä. Näin ollen unionin oikeus on esteenä sellaisille kansallisille toimenpiteille, jotka (vaikka niitä sovelletaan ilman kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää) voivat haitata sitä, että yhteisön kansalaiset käyttävät perustamissopimuksessa taattuja perusvapauksia tai jotka tekevät niiden käytöstä vähemmän houkuttelevaa. Tämän tyyppiset kansalliset toimenpiteet voidaan hyväksyä vain edellyttäen, että niillä on yleisen edun mukainen tavoite ja ne ovat suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Tältä osin tuomioistuin jättää asian kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi, täyttyvätkö nämä edellytykset.