Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Tapauksessa oli kysymys lastenhoitokausien huomioon ottamisesta. Saksan kansalainen Reichel-Albert työskenteli ja asui Saksassa vuoteen 1980 saakka. Hän asui Belgiassa vuosin 1980 – 1986 puolisonsa kanssa, joka työskenteli. Reichel-Albert sai lyhyen jakson työttömyyskorvausta vuonna 1980 Saksasta asuessaan Belgiassa. Reichel-Albert sai kaksi lasta Belgiassa asuessaan 1981 ja 1984. Hän maksoi vapaaehtoisesti vakuutusmaksuja Saksan lakisääteiseen vanhuuseläkejärjestelmään vuodesta 1984 lähtien. Reichel-Albertin ja hänen perheensä asuinpaikaksi tuli Saksa vuonna 1986. Saksan laitos hylkäsi hakemuksen Belgiassa oleskeluaikana täyttyneiden lastenhoitokausien huomioon ottamisesta, koska lapsia hoidettiin ulkomailla. Yhteys Saksan työmarkkinoihin ei ollut säilynyt, koska palkkatyön, ml. työttömyyskausi, päättymisen ja lastenhoitokauden välillä oli kulunut 1 kuukausi.
Tuomioistuimelle esitetyissä ennakkoratkaisukysymyksissä oli kyse siitä, onko asetuksen 987/2009:n artiklaa 44.2 tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle lainsäädännölle, jonka mukaan lastenhoitokaudet, jotka ovat täyttyneet toisessa jäsenvaltiossa, tunnustetaan Saksassa täyttyneitä vastaaviksi vain silloin, kun ulkomailla asunut ja lasta hoitanut vanhempi oli kerryttänyt maksukausia työnteon tai yrittämisen perusteella lapsen syntymää välittömästi edeltävänä aikana. Lisäksi kysyttiin, onko artiklaa 44.2 tulkittava sen sanamuodosta huolimatta siten, että poikkeustapauksessa lastenhoitokaudet on otettava huomioon, vaikka henkilö ei ole ollut palkkatyössä tai toiminut ammatinharjoittajana, jos tällaista kautta ei sovellettavan lainsäädännön mukaan muutoin otettaisi huomioon toimivaltaisessa eikä toisessa jäsenvaltiossa, jossa henkilö on asunut vakituisesti lapsia hoitaessaan.
Unionin tuomioistuin otti ratkaisussaan ensin kantaa siihen, voidaanko tilanteeseen soveltaa uusia asetuksia 883/2005 ja 987/2009 ajallisesti, vai tuliko tilannetta tarkastella aikaisempien asetusten 1408/781 ja 573/72. Koska uusien asetusten voimaantulo päiväksi oli vahvistettu 1.5.2010 ja asetuksen 883/2004 artiklasta 87.1 ilmenee, että sen perusteella ei saada mitään oikeuksia sen soveltamispäivää 1.5.2010 edeltävältä ajalta, asiassa ei voitu soveltaa uusia asetuksia. Näin ollen asiaan tuli tuomioistuimen mukaan soveltaa lähtökohtaisesti vanhoja asetuksia. Koska asetuksessa 1408/71 ei ole säännöksiä lastenhoitokausien hyvittämiselle vanhuuseläkkeessä, tuomioistuin katsoi, että asiassa on tutkittava SEUT 21 artiklaa (henkilöiden vapaa liikkuvuus) ja onko sitä tulkittava siten, että tämän kaltaisessa tilanteessa ensimmäinen jäsenvaltio velvoitetaan ottamaan huomioon toisessa jäsenvaltiossa täyttyneet lastenhoitokaudet vanhuuseläkkeen myöntämisessä.
Tuomioistuin totesi, että Reichel-Albert oli työskennellyt ja maksanut vakuutusmaksuja vain yhteen jäsenvaltioon, joten työskentelyn ja lastenhoitokausien välillä oli riittävä yhteys ja Saksan lainsäädäntöä tuli soveltaa tilanteeseen, eikä Reichel-Albertin voitu katsoa kuuluneen asuinvaltionsa lainsäädännön piiriin. Tuomioistuin katsoi, että lastenhoitokaudet oli hylätty yksinomaan sillä syyllä, että hän oli siirtänyt asuinpaikkansa toiseen valtioon ja häntä kohdeltiin epäedullisemmin kuin sellaista Saksan kansalaista, joka ei ollut käyttänyt oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen. Tuomioistuin totesi, että tällaisessa tilanteessa SEUT 21 artiklaa on tulkittava siten, että siinä velvoitetaan ensimmäinen jäsenvaltio ottamaan huomioon toisessa valtiossa täyttyneet vakuutuskaudet vanhuuseläkkeen myöntämiseksi, niin kuin ne olisivat täyttyneet ensimmäisessä jäsenvaltiossa, jos henkilö on tilapäisesti lakannut työskentelemästä ja puhtaasti perhesyistä muuttanut toiseen jäsenvaltioon.